Hyvin usein eläintuotannosta keskusteltaessa esiin nousee laiduntavien eläinten rooli luonnon monimuotoisuuden ylläpitäjänä. Samoin muistetaan mainita se, että karjataloutta tarvitaan peltojen lannoittamiseen.
On totta, että vanhat niityt, kedot ja metsälaitumet (perinnebiotoopit) ovat uhanalaisia, ja laidunnus on yksi tärkeimmistä keinoista pitää niitä yllä. Laidunnuksella on omat hyötynsä: se palauttaa ravinteita suoraan maahan ja voi parantaa maaperän biologista aktiivisuutta. Se voi myös vähentää torjunta-aineiden tarvetta, jos monimuotoisuus itsessään lisää luonnollisia tuholaistorjujia. Suomessa kuitenkin vain pieni osa laidunnuksesta kohdistuu arvokkaisiin luontokohteisiin. Kun 90 % eläimistä käyskentelee muualla kuin luontoarvoiltaan arvokkaiksi luokitelluilla mailla, kuten vaikkapa turvepelloilla, ei eläinten pitämistä voi kutsua luonnonsuojeluksi. Vaikka vain noin 11 % maatalousmaasta on turvepeltoja, turvepellot ovat yksi suurimpia Suomen maatalouden päästölähteitä. Luonnonvarakeskus (Luke) on arvioinut, että turvepeltojen osuus maatalouden kasvihuonekaasupäästöistä on merkittävä (50-60 %).
On myös totta, että karjankasvatuksesta saadaan lantaa, jolla voidaan lannoittaa peltoja, myös niitä peltoja, joilla kasvatetaan ruokaa kasvissyöjille. Nurinkurista on, että vaikka tietyillä alueilla Suomessa lantaa on liikaa ja jopa uusia peltoja on raivattu sen levittämiseksi, karjatiloilla käytetään silti runsaasti keinolannoitteita, lukuun ottamatta luomutiloja, jotka hyödyntävät lantaa, viherlannoitteita ja bioenergiaprosessien mädätysjäännöstä. Keinolannoitteiden mineraalit kaivetaan pääasiassa maaperästä. Niin lantaan kuin keinolannoitteisiin liittyy omat ympäristön ja ilmaston kannalta haitalliset puolensa.
Suomessa 75-80 % peltopinta-alasta on eläimille tarkoitettujen rehukasvien viljelyssä. Eläinperäisen ruoan tuotanto vaatii moninkertaisesti enemmän maa-alaa verrattuna siihen jos sama maa käytettäisiin suoraan ihmisravinnoksi soveltuvan kasvipohjaisen ruoan viljelyyn. Eläinten ruuaksi viljellään muun muassa ohraa, kauraa ja härkäpapua, toisin sanoen sellaisia kasveja, joilla voitaisiin ravita myös ihmisiä ilman, että se kierrätetään eläinten kautta. Jos eläintuotantoa vähennettäisiin ihmisten siirtyessä kasvispainotteisempaan ruokavalioon toki myös lantaa olisi vähemmän saatavilla. Samalla kuitenkin peltoalaa tarvittaisiin vähemmän, mikä omalta osaltaan pienentäisi lannoittamisen tarvetta.
Miksi kirjoitan lannasta ja laiduntamisesta? Kysymys on tietenkin eläinten oikeuksista. Suomessa ruoantuotannon vuoksi tapettavat eläinyksilöt elävät usein hyvin lyhyen elämän, kaukana lajityypillisistä tarpeistaan. Kyse on myös eläintuotannon mittakaavasta, jota jauhelihaa paistavan ja maitoa juovan suomalaisen voi olla vaikea hahmottaa.
Vaikka eläinten lannalla ja laidunnuksella on merkityksensä kasvien viljelyssä ja luonnon monimuotoisuuden säilymisessä, tämä tarve ei selitä eikä oikeuta nykyisen kaltaista eläinten kasvatus- ja teurastusmäärää, eläinten hyväksikäytön määrää. Jos tavoitteena olisi vain maaperän hoito ja ravinteiden saanti, pääosin kasviperäisen ravinnon kasvatusta varten, eläimiä voitaisiin pitää huomattavasti vähemmän ja eläimet voisivat elää pidempään.
Eläintuotanto nykyisessä laajuudessaan on pikemminkin seurausta ihmisten kulutustottumuksista, lihan- ja maidonhimosta, isolla rahalla tehdystä markkinoinnista, vuosikymmenten ahkerasta lobbauksesta sekä talouden rakenteista kuin aidosta välttämättömyydestä ravinteiden kierrossa tai ympäristön monimuotoisuuden suojelemisesta.
Kun siis seuraavan kerran kuulet eläintuotantoa puolustettavan tarpeella pitää laiduntavia ja lantaa tuottavia eläimiä, jotta kasvissyöjätkin saavat ruokaa ja luonnon monimuotoisuus säilyy, muista mittakaava, sitä ei näillä argumenteilla pysty perustelemaan. Tarvitaanko Suomessa todellakin noin 800 000 nautaa, jotta saamme pelastettua uhanalaiset perinnebiotoopit ja lannoitettua pellot? Onko tätä varten teurastettava yli 200 000 nautaa vuosittain? Ei tietenkään.
Kuva: Magdalena Smolnicka / Unsplash
Kommentit
Lähetä kommentti