Tovi sitten moni seurasi tai osallistui somessa ja keskustelupalstoilla kiivaaseen keskusteluun koskien päätöstä muokata Tatu ja Patu -lastenkirjojen tulevia painoksia siten, että niissä esiintyvät eläinperäiset tuotteet vaihdetaan kasviperäisiksi, niin tekstissä kuin kuvituksessa. Eläinperäiset elintarvikkeet säilyvät käsittääkseni jatkossakin ennallaan niissä tilanteissa, joissa niiden muuttaminen esimerkiksi muuttaisi olennaisesti tarinaa tai veisi pohjan vitsiltä.
Päätöksestä seurasi voimakas vastareaktio erityisesti sen jälkeen, kun Tatun ja Patun tekijät Aino Havukainen ja Sami Toivonen saivat eläinoikeusjärjestö Animalialta Pro Animalia-palkinnon. Somessa kuului uhkauksia siitä, että Tatu ja Patu -kirjoja ei enää lueta, koska kirjailijat ovat tehneet näin ”radikaalin” päätöksen. Osa kommentoijista oli huolissaan muun muassa lasten proteiinin saannista jatkossa. Proteiinia ei toki olla aiemminkaan saatu kirjoista, eikä lastenkirjan avaaminen taio lukijan ruokapöydällä olevaa jauhelihamakaronilaatikkoa soijarouheversioksi. Joidenkin kommentoijien mukaan lastenkirjoissa ei ylipäätään pitäisi ottaa kantaa yhtään mihinkään. Höh ja pöh, lastenkirjathan tarjoavat mahtavan välineen, jolla herätellä empatian tunteita, kertoa vaihtoehtojen olemassaolosta sekä mahdollisuudesta hahmottaa maailmaa monesta näkökulmasta, myös eläinten.
Kirjallisuus on aina ollut kantaaottavaa, joko avoimesti tai rivien välissä. Kaikki kertomukset sisältävät (arvo)valintoja siitä mitä normalisoidaan, ketkä ovat sankareita ja esimerkiksi millaisia perheitä kuvataan. On myös tärkeää erottaa sensuuri kirjailijan omasta valinnasta. Kirjoja on historian saatossa poltettu, sensuroitu ja kielletty. Tatu ja Patu -kirjojen kohdalla kukaan ulkopuolinen taho ei kuitenkaan ole pakottanut kirjailijoita muuttamaan sisältöä. Vanhoja painoksia ei olla myöskään hävittämässä pois. Niitä lihaisampia versioita saa edelleen lukea.
Onko Tatu ja Patu -boikotissa lopulta edes kyse lastenkirjallisuudesta tai lapsiin kohdistuvasta huolesta vai laajemmasta muutosvastarinnasta ja hallinnan tunteen menetyksestä? Siitä, että joku sohaisee johonkin niinkin henkilökohtaiseen asiaan kuin suomalainen ruokaperinne, jonka on totuttu sisältävän lehmästä tullutta nestettä ja erinäisiä eläinten osia. Ruokahan liittyy vahvasti turvallisuudentunteeseen. Olisiko kuitenkin käynyt niin, että lastenkirjan kasvispyörykästä tulikin symboli ahdistukselle, joka kumpuaa nopeasti ja arvaamattomasti muuttuvasta maailmasta?
On nurinkurista, että päätöstä vaihtaa eläinperäiset asiat kasviperäisiksi pidetään radikaalina (sen sijaan, että eläinten tappamista pidettäisiin radikaalina, kun elämme kuitenkin aikana jolloin ravinnon saamikseksi on myös olemassa väkivallaton vaihtoehto). Mutta eläinperäisten tuotteiden käyttö on ollut niin pitkään normi, ettei sitä osata edes nähdä valintana. Onneksi 2020-luvulla moni kuitenkin tietää jo varsin hyvin eläinten kärsimyksestä, eläinperäisten tuotteiden ympäristövaikutuksia ja siitä, että ihmisellä on mahdollisuus valita toisin. Eläinten oikeuksien edistäminen tukee myös lapsen oikeuksia: se vahvistaa väkivallatonta kulttuuria, empatiaa, terveyttä ja turvallisuutta.
Tatu ja Patu -kirjojen kohu muistuttaa olennaisesta asiasta: kulttuuri elää ja muuttuu ajassa. Tekijät voivat päivittää teoksiaan, lapsilla on oikeus monipuolisiin tarinoihin, ja aikuisten olisi syytä kysyä itseltään, miksi juuri tämä muutos tuntuu niin uhkaavalta.
Vaikka keskustelu on aika ajoin ollut aika synkkää ja ala-arvoista, olen iloinen siitä, että Case Tatu ja Patu on saanut kirjallisuuskeskustelut leviämään lastenkirjakuplan ulkopuolelle, sellaisiinkin kahvipöytiin, joissa ei ehkä aiemmin ole keskusteltu lainkaan kirjallisuudesta. Olisitko uskonut?
Kuva: Aino Havukainen, Sami Toivonen, Tatu ja Patu / Otavan kuvapankki
Päätöksestä seurasi voimakas vastareaktio erityisesti sen jälkeen, kun Tatun ja Patun tekijät Aino Havukainen ja Sami Toivonen saivat eläinoikeusjärjestö Animalialta Pro Animalia-palkinnon. Somessa kuului uhkauksia siitä, että Tatu ja Patu -kirjoja ei enää lueta, koska kirjailijat ovat tehneet näin ”radikaalin” päätöksen. Osa kommentoijista oli huolissaan muun muassa lasten proteiinin saannista jatkossa. Proteiinia ei toki olla aiemminkaan saatu kirjoista, eikä lastenkirjan avaaminen taio lukijan ruokapöydällä olevaa jauhelihamakaronilaatikkoa soijarouheversioksi. Joidenkin kommentoijien mukaan lastenkirjoissa ei ylipäätään pitäisi ottaa kantaa yhtään mihinkään. Höh ja pöh, lastenkirjathan tarjoavat mahtavan välineen, jolla herätellä empatian tunteita, kertoa vaihtoehtojen olemassaolosta sekä mahdollisuudesta hahmottaa maailmaa monesta näkökulmasta, myös eläinten.
Kirjallisuus on aina ollut kantaaottavaa, joko avoimesti tai rivien välissä. Kaikki kertomukset sisältävät (arvo)valintoja siitä mitä normalisoidaan, ketkä ovat sankareita ja esimerkiksi millaisia perheitä kuvataan. On myös tärkeää erottaa sensuuri kirjailijan omasta valinnasta. Kirjoja on historian saatossa poltettu, sensuroitu ja kielletty. Tatu ja Patu -kirjojen kohdalla kukaan ulkopuolinen taho ei kuitenkaan ole pakottanut kirjailijoita muuttamaan sisältöä. Vanhoja painoksia ei olla myöskään hävittämässä pois. Niitä lihaisampia versioita saa edelleen lukea.
Onko Tatu ja Patu -boikotissa lopulta edes kyse lastenkirjallisuudesta tai lapsiin kohdistuvasta huolesta vai laajemmasta muutosvastarinnasta ja hallinnan tunteen menetyksestä? Siitä, että joku sohaisee johonkin niinkin henkilökohtaiseen asiaan kuin suomalainen ruokaperinne, jonka on totuttu sisältävän lehmästä tullutta nestettä ja erinäisiä eläinten osia. Ruokahan liittyy vahvasti turvallisuudentunteeseen. Olisiko kuitenkin käynyt niin, että lastenkirjan kasvispyörykästä tulikin symboli ahdistukselle, joka kumpuaa nopeasti ja arvaamattomasti muuttuvasta maailmasta?
On nurinkurista, että päätöstä vaihtaa eläinperäiset asiat kasviperäisiksi pidetään radikaalina (sen sijaan, että eläinten tappamista pidettäisiin radikaalina, kun elämme kuitenkin aikana jolloin ravinnon saamikseksi on myös olemassa väkivallaton vaihtoehto). Mutta eläinperäisten tuotteiden käyttö on ollut niin pitkään normi, ettei sitä osata edes nähdä valintana. Onneksi 2020-luvulla moni kuitenkin tietää jo varsin hyvin eläinten kärsimyksestä, eläinperäisten tuotteiden ympäristövaikutuksia ja siitä, että ihmisellä on mahdollisuus valita toisin. Eläinten oikeuksien edistäminen tukee myös lapsen oikeuksia: se vahvistaa väkivallatonta kulttuuria, empatiaa, terveyttä ja turvallisuutta.
Tatu ja Patu -kirjojen kohu muistuttaa olennaisesta asiasta: kulttuuri elää ja muuttuu ajassa. Tekijät voivat päivittää teoksiaan, lapsilla on oikeus monipuolisiin tarinoihin, ja aikuisten olisi syytä kysyä itseltään, miksi juuri tämä muutos tuntuu niin uhkaavalta.
Vaikka keskustelu on aika ajoin ollut aika synkkää ja ala-arvoista, olen iloinen siitä, että Case Tatu ja Patu on saanut kirjallisuuskeskustelut leviämään lastenkirjakuplan ulkopuolelle, sellaisiinkin kahvipöytiin, joissa ei ehkä aiemmin ole keskusteltu lainkaan kirjallisuudesta. Olisitko uskonut?
Kuva: Aino Havukainen, Sami Toivonen, Tatu ja Patu / Otavan kuvapankki
Kommentit
Lähetä kommentti