Viime viikkoina moni on siteerannut postauksissaan filosofi Antonio Gramscin ajatusta hirviöiden ajasta: “Vanha maailma on kuolemassa ja uusi kamppailee syntyäkseen; nyt on hirviöiden aika”. Ei ihme, sillä olemme huomanneet elävämme röyhkeiden vallanpitäjien ja vaikuttajien ajassa. Nämä vailla oikeudentuntoa olevat henkilöt luutuavat lattiaa yhteisellä tulevaisuudellamme ja piutpaut piittaavat demokratiasta sekä yleisestä hyvinvoinnista, tai ihmis- tai eläinoikeuksista. Valloillaan ovat välinpitämättömyys, ahneus ja itsekkyys. Ihmisen lyhyessä historiassa tämä ei toki ole uutta, mutta näin sivistyksen aikakaudella, 2020-luvulla, olisin toivonut ja olettanut asioiden menevän toiseen suuntaan. Eikö mitään ole opittu?
Vielä hetki sitten yhteisesti sovituilla säännöillä ja sopimuksilla oli merkitystä. Maailma näyttäytyi (näin keskiluokkaisen kantasuomalaisen näkövinkkelistä) paikkana, joka tarjoaa mahdollisuuksia, toivottaa tervetulleeksi ja näyttää peukkua yhdessä tekemiselle. Aiemminkin toki oli kriisejä ja monin paikoin vasta heräiltiin tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden kaltaisiin kysymyksiin, mutta koin, että vaikkakin hitaasti, suunta on kuitenkin eteenpäin ja keskusteluyhteydetkin moneen suuntaan auki.
Ja sitten otettiinkin takapakkia ja rytinällä.
Yhtäkkiä ilmapiiri on kiristynyt vähän joka puolella, keskusteluyhteyden takkuavat, muun muassa ihmisoikeuksien osalta otetaan askelia taaksepäin eri puolilla maailmaa. Rikkaat rikastuvat ja varat kertyvät yhä kiihtyvää tahtia yhä pienemmälle joukolle, ja samaan aikaan moni putoaa köyhyyden kierteeseen. Nyt vetäydytään poteroihin, ja valtaan mielivät mm. erilaiset ääriajattelijat, jotka pyrkivät kaventamaan perusoikeuksia, esimerkiksi naisten ja vähemmistöjen osalta. Jos/kun eriarvoisuus ja suvaitsemattomuus lisääntyy, se ei ole sattumaa, vaan seurausta tietoisesta, pitkäjänteisestä vaikuttamistyöstä.
Kaiken tämän keskellä ilmastokriisi etenee vääjäämättä. Se ei kysy, uskooko siihen joku suurvalta tai yksittäinen vallanpitäjä. Se ei kysy, mitkä ovat minkäkin valtion rajat. Vesipula, sään ääri-ilmiöt ja luonnon kantokyvyn heikkeneminen pahentavat olemassa olevia kriisejä ja synnyttävät uusia, ja tulevat meille kaikille kalliiksi. Keinoja ilmastokriisin torjumiseksi on tiedossa eikä kyse ei ole osaamisen puutteesta, vaan tahdosta. Ilmasto ja luonto jäävät muun politiikan jalkoihin, vaikka ne kytkeytyvät olennaisesti kaikkeen politiikkaan. Tutkijat koettavat saada äänensä kuuluviin: "Herätkää päättäjät, herätkää yrityspohatat, meillä on käsillä ilmaston ja luonnon hätätila, SOS, kriisitilanne, maailman kantokyky ei kestä nykymenoa!" ja mitä tapahtuu samaan aikaan: päästöjä, kuluttamista, hakkuita, kuluttamista, haitallisia yritystukia ja lisää kuluttamista, sekä päätöksiä, jotka ovat lähinnä kosmeettisia. "Ei ole meidän asia tämä, katsellaan seuraavalla hallituskaudella", toteaa moni heistä, joiden asialistalla ilmastokriisi ja luontokato pitäisi olla vähintään TOP 3:ssa. Kuinka turhauttavaa.
Samaan aikaan nuorten tulevaisuususko murenee. Vielä vuonna 2016 valtaosa nuorista suhtautui omaan tulevaisuuteensa optimistisesti, mutta nyt tuo usko on romahtanut. Ymmärrän nuoria hyvin. Tässä on omakin tulevaisuususko kovalla koetuksella.
Työttömyys koskettaa yhä useampia, myös korkeasti koulutettuja, ja murentaa luottamusta siihen, että koulutus, ahkeruus ja joustavuus kannattavat yhteiskunnassamme. Pitkittynyt työttömyys ja köyhyysloukku voivat heikentää mielenterveyttä, lisätä epävarmuutta ja viedä uskon omiin mahdollisuuksiin. Tämä ei ainakaan lisää yhteiskunnallista vakautta tai luottamusta.
Kaiken tämän keskellä ilmastokriisi etenee vääjäämättä. Se ei kysy, uskooko siihen joku suurvalta tai yksittäinen vallanpitäjä. Se ei kysy, mitkä ovat minkäkin valtion rajat. Vesipula, sään ääri-ilmiöt ja luonnon kantokyvyn heikkeneminen pahentavat olemassa olevia kriisejä ja synnyttävät uusia, ja tulevat meille kaikille kalliiksi. Keinoja ilmastokriisin torjumiseksi on tiedossa eikä kyse ei ole osaamisen puutteesta, vaan tahdosta. Ilmasto ja luonto jäävät muun politiikan jalkoihin, vaikka ne kytkeytyvät olennaisesti kaikkeen politiikkaan. Tutkijat koettavat saada äänensä kuuluviin: "Herätkää päättäjät, herätkää yrityspohatat, meillä on käsillä ilmaston ja luonnon hätätila, SOS, kriisitilanne, maailman kantokyky ei kestä nykymenoa!" ja mitä tapahtuu samaan aikaan: päästöjä, kuluttamista, hakkuita, kuluttamista, haitallisia yritystukia ja lisää kuluttamista, sekä päätöksiä, jotka ovat lähinnä kosmeettisia. "Ei ole meidän asia tämä, katsellaan seuraavalla hallituskaudella", toteaa moni heistä, joiden asialistalla ilmastokriisi ja luontokato pitäisi olla vähintään TOP 3:ssa. Kuinka turhauttavaa.
Samaan aikaan nuorten tulevaisuususko murenee. Vielä vuonna 2016 valtaosa nuorista suhtautui omaan tulevaisuuteensa optimistisesti, mutta nyt tuo usko on romahtanut. Ymmärrän nuoria hyvin. Tässä on omakin tulevaisuususko kovalla koetuksella.
Työttömyys koskettaa yhä useampia, myös korkeasti koulutettuja, ja murentaa luottamusta siihen, että koulutus, ahkeruus ja joustavuus kannattavat yhteiskunnassamme. Pitkittynyt työttömyys ja köyhyysloukku voivat heikentää mielenterveyttä, lisätä epävarmuutta ja viedä uskon omiin mahdollisuuksiin. Tämä ei ainakaan lisää yhteiskunnallista vakautta tai luottamusta.
Voin kuvitella, että he, jotka haalivat valtaa vain oman edun tavoittelua varten, eivät yhteistä hyvää edistääkseen, hyötyvät varmasti eriarvoisuuden, syrjäytymisen, katkeruuden, yleisen synkkyyden ja somesekoilun lisääntymisestä. Hajota ja hallitse.
Gramscin rinnalla omassa kuplassani on lainattu usein myös Martin Luther Kingin sanoja: "pahinta ei ole pahojen pahuus, vaan hyvien hiljaisuus". Rehellisesti todettakoon, että usein olen itsekin miettinyt luovuttamista. Miettinyt, mitä jos lähtisin sosiaalisesta mediasta, en enää lukisi uutisia, jättäisin parempaa maailmaa tavoittelevan järjestökentän, enkä enää yrittäisi huutaa tuuleen. Peitto päälle ja piiloon pahaa maailmaa. Jos vain istuttelisi tulppaaneja puutarhassa ja leikkisi maailman olevan tasapainossa. Olisi autuaan tietämätön.
Gramscin rinnalla omassa kuplassani on lainattu usein myös Martin Luther Kingin sanoja: "pahinta ei ole pahojen pahuus, vaan hyvien hiljaisuus". Rehellisesti todettakoon, että usein olen itsekin miettinyt luovuttamista. Miettinyt, mitä jos lähtisin sosiaalisesta mediasta, en enää lukisi uutisia, jättäisin parempaa maailmaa tavoittelevan järjestökentän, enkä enää yrittäisi huutaa tuuleen. Peitto päälle ja piiloon pahaa maailmaa. Jos vain istuttelisi tulppaaneja puutarhassa ja leikkisi maailman olevan tasapainossa. Olisi autuaan tietämätön.
Vaan en voi. Maapallo, sen upea ja monimuotoinen luonto kasveineen ja eläimineen, erilaiset kulttuurit, jäätiköt, sademetsät, korallit ja valtameret, ihmiset. Meillä on valtavasti syitä pitää meteliä maapallon puolesta. Jostain on jälleen kaivettava se suomalainen sisu ja todettava, että perkele, ei auta kuin jatkaa tahkoamista paremman tulevaisuuden eteen. Kuuleeko kukaan?!
Hirviöiden aikakaudella tarvitaan rohkeutta pitää ääntä kaiken hyvän ja säilyttämisen arvoisen puolesta.
Me tarvitsemme vähemmän välinpitämättömyyttä, ja vähemmän turhaa materiaa ja kulutushysteriaa. Sen sijaan me tarvitsemme enemmän solidaarisuutta, empatiaa, yhteistyötä ja yhteisöllisyyttä, tutkittuun tietoon pohjautuvia päätöksiä, taidetta, mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä. Me tarvitsemme lempeyttä.
Minulla on vahvasti sellainen olo, että seisomme nyt tienhaarassa, siinä kohdassa, missä ratkaistaan tulevaisuus pitkäksi aikaa.
Minulla on vahvasti sellainen olo, että seisomme nyt tienhaarassa, siinä kohdassa, missä ratkaistaan tulevaisuus pitkäksi aikaa.
Maailma tarvitsee meitä, jotka emme vaikene, emme hyväksy sitä suuntaa, mihin meitä ollaan viemässä, emmekä lakkaa välittämästä.
Ollaanko yhdessä hyvien puolella? 💖
Kuva: Pixabay
Kommentit
Lähetä kommentti