Kierrätyskeskukset, varastot ja kaatopaikat täyttyvät tavarasta, usein myös täysin käyttökelpoisesta. Maailmassa on tällä hetkellä enemmän vaatteita kuin ehdimme koskaan käyttää. Arvioiden mukaan tekstiilijätettä syntyy globaalisti yli 90 miljoonaa tonnia vuodessa, ja jopa kolmasosa valmistetuista vaatteista jää kokonaan myymättä tai käyttämättä. Tämä on vain yksi esimerkki laajemmasta ilmiöstä. Maapallon luonnonvarat ja kantokyky ovat rajalliset, mutta siitä huolimatta nykyinen talousjärjestelmämme perustuu jatkuvasti kasvavaan materian tuotantoon ja kulutukseen. Vuosittainen ylikulutuspäivä muistuttaa tästä konkreettisesti: jos kaikki kuluttaisivat kuten suomalaiset, tarvitsisimme useita maapalloja ylläpitämään elämäntapaamme. On vaikea väittää, että tällainen järjestelmä olisi kestävällä pohjalla.
Nykyinen talousmalli on siis rakentunut pitkälti aineellisen kasvun ympärille. Yritysten menestystä mitataan myynnin määrällä ja liikevaihdon kasvulla, ja usein myyntituote on jokin fyysinen tavara. Jotta kasvu jatkuisi, tuotteita täytyy valmistaa ja myydä yhä enemmän. Yritykset eivät tietenkään toimi tyhjiössä, vaan vastaavat kuluttajien kysyntään. Samaan aikaan ne kuitenkin myös aktiivisesti rakentavat kysyntää. Markkinointi ei ainoastaan viesti tuotteista, vaan luo keinotekoisia mielikuvia tarpeista, identiteeteistä ja elämäntavoista. Se luo tunteen kiireestä, puutteesta ja riittämättömyydestä, ja vannoo, että tämä tuote on se, mitä juuri sinä juuri nyt tarvitset. Tavaroista tulee enemmän kuin käyttöesineitä: niistä tulee symboleita, joiden kautta rakennamme kuvaa itsestämme ja asemastamme (ja toisaalta ostosten joukkoon osuu myös paljon huteja, tuotteita, joita ei oikeasti tarvitse).
Erityisen selvästi tämä näkyy pikamuodin maailmassa. Mallistot vaihtuvat kiihtyvään tahtiin, hinnat pidetään matalina ja trendit vaihtuvat jo toiseen ennen kuin ne ehtivät kunnolla alkaakaan. Kun vaate maksaa vähemmän kuin kahvilakäynti, siitä tulee helposti kertakäyttöinen myös mielikuvissamme. Samaan aikaan vaatefirmojen varastot täyttyvät myymättömästä tavarasta, kaatopaikoista puhumattakaan. Sama logiikka ulottuu laajalle. Elektroniikassa, kodintarvikkeissa ja monissa arjen muovihärpäkkeissä tuotteita ei usein ole edes suunniteltu kestämään. Korjaaminen voi olla vaikeaa tai kallista, varaosia ei ole saatavilla, tai ohjelmistotuki päättyy nopeasti. Lopputuloksena on syntynyt järjestelmä, kertakäyttökulttuuri, jossa tuotteet kiertävät nopeasti, ja jonka seurauksena luonnonvarojen käyttö, energiankulutus, päästöt ja jätteen määrä ovat kasvaneet holtittomasti.
Kun talousjärjestelmä perustuu kertakäyttökulttuuriin, myös luonnonvarojen käytön paine kasvaa. Uusia kaivoksia avataan, metsiä hakataan ja teollista tuotantoa laajennetaan. Jokainen uusi tuote vaatii materiaaleja, energiaa ja kuljetuksia.
Lienee rehellistä todeta, että kuluttajina olemme olleet varsin huolettomia ja välinpitämättömiä. Shoppailusta on tullut ajanvietettä, tapa palkita itseään tai keino täyttää tyhjää hetkeä. Ostamisesta saatu mielihyvä on kuitenkin usein lyhytkestoista. Olisiko tarpeen kysyä vähän useammin itseltä, tarvitsenko tätä tavaraa todella? Tulenko käyttämään sitä riittävän usein ja riittävän pitkään, jotta hankinta on järkevä? Onko siitä saatu hyöty kaikkien sen tuottamiseen liittyvien päästöjen arvoista? Ja mitä tapahtuu tavaralle sitten, kun en enää itse käytä sitä?
Kuluttamisen kriittinen tarkastelu ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vastuu olisi yksin yksilöillä. Yksittäiset valinnat ovat tärkeitä, mutta ne tapahtuvat aina laajemmassa järjestelmässä. Yrityksillä ja poliittisilla päättäjillä on merkittävä rooli siinä, millaisia vaihtoehtoja kuluttajille on tarjolla. Yritykset voi(si)vat suunnitella tuotteita pitkäikäisiksi, korjattaviksi ja kierrätettäviksi. Ne voi(si)vat rakentaa liiketoimintaansa kestävien ja vastuullisesti toimivien palvelujen, vuokraamisen ja huollon tarjoamiseen sen sijaan, että toiminta perustuisi tavaramäärän lisääntymiseen. Poliittisilla päättäjillä puolestaan on käytössään taloudellisia ohjauskeinoja, sääntelyä ja julkisia investointeja, joiden avulla taloutta voidaan ohjata kestävämpään suuntaan. Mutta jos poliittinen tahto ja kyky tulevaisuusajatteluun puuttuu…
Korjauspalvelujen verotuksen keventäminen voisi tehdä korjaamisesta uuden omistamista houkuttelevampaa. Yritysvastuuta koskevalla sääntelyllä voitaisiin varmistaa, ettei tuotteita valmisteta ympäristön tai ihmisoikeuksien kustannuksella. Tuotteiden merkintöjä voitaisiin kehittää niin, että kuluttajalla olisi aidosti mahdollisuus valita kestävämpiä vaihtoehtoja. Julkisilla hankinnoilla voitaisiin puolestaan ohjata markkinoita suosimaan vastuullisesti tuotettuja ja pitkäikäisiä tuotteita. Samalla voitaisiin panostaa palveluihin, jotka tuottavat hyvinvointia ilman jatkuvaa materiaalivirran kasvua.
Luonnon ja ihmisen hyvinvoinnin arvoa on vaikea mitata bruttokansantuotteessa. Menestystä todennetaan suurissa määrin rahan ja materian kautta. Mitä tapahtuisi jos kollektiivinen tahtotilamme olisikin hiljentää alati kiihtyvä tavaravirta ja suunnata katseemme sellaiseen toimintaan, sellaisiin palveluihin, jotka lisäävät yhteisöllisyyttä ja osallisuutta, hyvinvointia ja elämän mielekkyyttä ilman järjetöntä ylikulutusta?
Jos painopiste siirtyisikin tavaratuotannon sijaan kulttuuriin, koulutukseen, korjaus- ja huoltoalaan sekä hyvinvointipalveluihin (ja näissäkin suosisimme kestävyyttä), arki voisi näyttää toisenlaiselta.
Mielikuvitellaan hetki. Minun tulevaisuusajattelussani taiteeseen ja kulttuuriin panostettaisiin enemmän kuin impulssikrääsäostoksiin ja se näkyisi vilkkaampana kulttuurielämänä myös pienemmillä paikkakunnilla. Konsertit, teatteriesitykset ja näyttelyt keräisivät yleisöä, ja luovien alojen tekijöillä olisi paremmat toimintaedellytykset. Vastuullisesti toteutetuissa kulttuuritapahtumissa elämyksellisyys ja ekologisuus yhdistyisivät. Paikalliset kuorot, bändit, sanataideryhmät ja harrastajateatterit, höntsäilyporukat, yhteispuutarhat, lukupiirit, järjestötoiminta kukoistaisivat. Yhä useammalla olisi paikka ja mahdollisuus aktiiviseen osallistumiseen. Metsäpolut ja lähiliikuntapaikat olisivat ahkerassa käytössä. Ulkoilualueet voisivat olla entistä tärkeämpiä hyvinvoinnin lähteitä.
Jakamiskulttuuri ja lainauspalvelut voisivat olla arkipäiväisiä, eikä näin ollen monia tavaroita tarvitsisi omistaa itse ainakaan kokonaan. Yhdistykset, kirjastot ja paikallisyhteisöt voisivat toimia muutoksen tukena ja vauhdittajana (ja toki myös julkinen rahoitus olisi tältä osin kunnossa!).
Muutos ei tietysti koskisi vain kulutusta, vaan myös ajankäyttöä. Kun pakolliset asiat kuten työ, uni ja arjen ylläpito miinustetaan pois, vuorokauteen jää yllättävän vähän vapaata aikaa. Teinpä näitä laskelmia muutama vuosi sitten ja hämmästyin. Juuri siksi kysymys ajankäytöstä on ratkaiseva. Kaikkea ei voi saada, eikä kaikkeen voi ehtiä (ja jos joku niin tämä tieto lisää tuskaa). Kun aika on rajallista, on väistämätöntä kysyä, mikä elämässä on todella olennaista.
Useat meistä tuumaavat, että merkityksellisintä elämässä on läheisten kanssa vietetty aika, terveys ja se, että saa tehdä itselle mielekkäitä asioita. Mutta käytämmekö aikamme oikeasti näihin asioihin? Jos pysähtyy hetkeksi pohtimaan omaa ajankäyttöään, voi huomata, kuinka paljon energiaa ja aikaa kuluu asioihin, jotka eivät lopulta tunnu kovin tärkeiltä.
Kun kuvittelen olevani vanha, en usko, että kuolinvuoteella muistelen verkkokauppaostoksia. Sen sijaan toivon, että muistani naurun, yhteiset hetket ystävien ja perheen kanssa, metsissä ja soilla samoilun, koiran tassujen tuoksun, luovan tekemisen tuottaman ilon, rohkeuteni tarttua niihin asioihin, jotka koin epäoikeudenmukaisina ja sen, että olin läsnä.
Merkityksellisyyshän syntyy lopulta yllättävänkin yksinkertaisista asioista: todellisesta yhteydestä toisiin ihmisiin, kokemuksesta että omalla toiminnalla on vaikutusta, ja mahdollisuudesta elää omien arvojen mukaisesti.
Entäpä työelämä? Jos aikaa pidettäisiin oikeasti arvokkaana resurssina, 80 % työaika ja muut joustavammat työjärjestelyt voisivat yleistyä nykyistä enemmän. Uraputken sijaan elämän eri vaiheita ja sisältöjä, kuten opiskelua, lasten tai ikääntyvien vanhempien hoivaa, luovaa työtä ja vapaaehtoistoimintaa voitaisiin arvostaa nykyistä enemmän. Ihmissuhteiden merkitys voisi kasvaa, ja yksinäisyys, joka on monissa vauraissakin yhteiskunnissa on merkittävä ongelma, voisi vähentyä.
Koulutuksen tavoitteetkin saattaisivat muuttua. Sen sijaan että koulutus nähtäisiin ennen kaikkea välineenä työmarkkinoille pääsyyn, ja kohti tehokasta työntekijyyttä, sen keskiöön voisivat noustakin kriittinen ajattelu, luovuus ja kyky osallistua yhteiskuntaan vastuullisesti.
Mikään muutos ei ole ongelmaton. Jos uusien tavaroiden ostamiseen perustuva talouskasvu hidastuisi kaiken yhteisöllisen liihottelun ja metsän tuoksusta ilonsa löytävien ihmisten määrän kasvamisen vuoksi, myös osa nykyisistä verotuloista saattaisi vähentyä, mikä tietysti saattaisi vaikuttaa julkisten palveluiden rahoitukseen. Toisaalta (vero)tuloja voisi virrata valtion kassaan ihan uusista lähteistä (ja toisaalta myös osa nykyisistä menoista saattaisi pienentyä kasvaneen hyvinvoinnin myötä). Yhteiskunnan rakenteita pitäisi suunnitelmallisesti uudistaa niin, että ihmisillä olisi todellinen mahdollisuus valita aikaa ja merkityksellisyyttä ilman taloudellista turvattomuutta. Muutos edellyttäisi poliittista rohkeutta ja laajaa yhteiskunnallista keskustelua siitä, mitä hyvinvointi todella tarkoittaa ja miten sitä tulisi tulevaisuudessa mitata.
Lopulta kyse on arvovalinnoista. Jos kollektiivinen tahtotilamme olisi hiljentää alati kiihtyvä tavaravirta ja suunnata toimintamme siihen, mikä lisää hyvinvointia ilman luonnonvarojen ylikulutusta, maailma voisi näyttää toisenlaiselta. Vähemmän tavaraa, enemmän merkityksellisiä kokemuksia. Vähemmän suorittamista, enemmän läsnäoloa. Vähemmän yksilökeskeisyyttä, enemmän yhteisöllisyyttä.
Muutos ei tarkoita sitä, että kaikesta kuluttamisesta pitäisi luopua. Mutta useimpien meistä (kaikilla päätöksenteon tasoilla yksilöstä isoihin organisaatioihin) olisi ehkä syytä vähentää sitä huomattavasti ja harkita hankintojaan tarkemmin.
Merkityksellinen elämä ei välttämättä vaadi kovin paljon tavaraa. Väitän, että se vaatii ennen kaikkea aikaa, läsnäoloa ja yhteyttä toisiin ihmisiin, kaikki asioita, joita eivät verkkokaupat toimita kotiovelle.
Nykyinen talousmalli on siis rakentunut pitkälti aineellisen kasvun ympärille. Yritysten menestystä mitataan myynnin määrällä ja liikevaihdon kasvulla, ja usein myyntituote on jokin fyysinen tavara. Jotta kasvu jatkuisi, tuotteita täytyy valmistaa ja myydä yhä enemmän. Yritykset eivät tietenkään toimi tyhjiössä, vaan vastaavat kuluttajien kysyntään. Samaan aikaan ne kuitenkin myös aktiivisesti rakentavat kysyntää. Markkinointi ei ainoastaan viesti tuotteista, vaan luo keinotekoisia mielikuvia tarpeista, identiteeteistä ja elämäntavoista. Se luo tunteen kiireestä, puutteesta ja riittämättömyydestä, ja vannoo, että tämä tuote on se, mitä juuri sinä juuri nyt tarvitset. Tavaroista tulee enemmän kuin käyttöesineitä: niistä tulee symboleita, joiden kautta rakennamme kuvaa itsestämme ja asemastamme (ja toisaalta ostosten joukkoon osuu myös paljon huteja, tuotteita, joita ei oikeasti tarvitse).
Erityisen selvästi tämä näkyy pikamuodin maailmassa. Mallistot vaihtuvat kiihtyvään tahtiin, hinnat pidetään matalina ja trendit vaihtuvat jo toiseen ennen kuin ne ehtivät kunnolla alkaakaan. Kun vaate maksaa vähemmän kuin kahvilakäynti, siitä tulee helposti kertakäyttöinen myös mielikuvissamme. Samaan aikaan vaatefirmojen varastot täyttyvät myymättömästä tavarasta, kaatopaikoista puhumattakaan. Sama logiikka ulottuu laajalle. Elektroniikassa, kodintarvikkeissa ja monissa arjen muovihärpäkkeissä tuotteita ei usein ole edes suunniteltu kestämään. Korjaaminen voi olla vaikeaa tai kallista, varaosia ei ole saatavilla, tai ohjelmistotuki päättyy nopeasti. Lopputuloksena on syntynyt järjestelmä, kertakäyttökulttuuri, jossa tuotteet kiertävät nopeasti, ja jonka seurauksena luonnonvarojen käyttö, energiankulutus, päästöt ja jätteen määrä ovat kasvaneet holtittomasti.
Kun talousjärjestelmä perustuu kertakäyttökulttuuriin, myös luonnonvarojen käytön paine kasvaa. Uusia kaivoksia avataan, metsiä hakataan ja teollista tuotantoa laajennetaan. Jokainen uusi tuote vaatii materiaaleja, energiaa ja kuljetuksia.
Lienee rehellistä todeta, että kuluttajina olemme olleet varsin huolettomia ja välinpitämättömiä. Shoppailusta on tullut ajanvietettä, tapa palkita itseään tai keino täyttää tyhjää hetkeä. Ostamisesta saatu mielihyvä on kuitenkin usein lyhytkestoista. Olisiko tarpeen kysyä vähän useammin itseltä, tarvitsenko tätä tavaraa todella? Tulenko käyttämään sitä riittävän usein ja riittävän pitkään, jotta hankinta on järkevä? Onko siitä saatu hyöty kaikkien sen tuottamiseen liittyvien päästöjen arvoista? Ja mitä tapahtuu tavaralle sitten, kun en enää itse käytä sitä?
Kuluttamisen kriittinen tarkastelu ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vastuu olisi yksin yksilöillä. Yksittäiset valinnat ovat tärkeitä, mutta ne tapahtuvat aina laajemmassa järjestelmässä. Yrityksillä ja poliittisilla päättäjillä on merkittävä rooli siinä, millaisia vaihtoehtoja kuluttajille on tarjolla. Yritykset voi(si)vat suunnitella tuotteita pitkäikäisiksi, korjattaviksi ja kierrätettäviksi. Ne voi(si)vat rakentaa liiketoimintaansa kestävien ja vastuullisesti toimivien palvelujen, vuokraamisen ja huollon tarjoamiseen sen sijaan, että toiminta perustuisi tavaramäärän lisääntymiseen. Poliittisilla päättäjillä puolestaan on käytössään taloudellisia ohjauskeinoja, sääntelyä ja julkisia investointeja, joiden avulla taloutta voidaan ohjata kestävämpään suuntaan. Mutta jos poliittinen tahto ja kyky tulevaisuusajatteluun puuttuu…
Korjauspalvelujen verotuksen keventäminen voisi tehdä korjaamisesta uuden omistamista houkuttelevampaa. Yritysvastuuta koskevalla sääntelyllä voitaisiin varmistaa, ettei tuotteita valmisteta ympäristön tai ihmisoikeuksien kustannuksella. Tuotteiden merkintöjä voitaisiin kehittää niin, että kuluttajalla olisi aidosti mahdollisuus valita kestävämpiä vaihtoehtoja. Julkisilla hankinnoilla voitaisiin puolestaan ohjata markkinoita suosimaan vastuullisesti tuotettuja ja pitkäikäisiä tuotteita. Samalla voitaisiin panostaa palveluihin, jotka tuottavat hyvinvointia ilman jatkuvaa materiaalivirran kasvua.
Luonnon ja ihmisen hyvinvoinnin arvoa on vaikea mitata bruttokansantuotteessa. Menestystä todennetaan suurissa määrin rahan ja materian kautta. Mitä tapahtuisi jos kollektiivinen tahtotilamme olisikin hiljentää alati kiihtyvä tavaravirta ja suunnata katseemme sellaiseen toimintaan, sellaisiin palveluihin, jotka lisäävät yhteisöllisyyttä ja osallisuutta, hyvinvointia ja elämän mielekkyyttä ilman järjetöntä ylikulutusta?
Jos painopiste siirtyisikin tavaratuotannon sijaan kulttuuriin, koulutukseen, korjaus- ja huoltoalaan sekä hyvinvointipalveluihin (ja näissäkin suosisimme kestävyyttä), arki voisi näyttää toisenlaiselta.
Mielikuvitellaan hetki. Minun tulevaisuusajattelussani taiteeseen ja kulttuuriin panostettaisiin enemmän kuin impulssikrääsäostoksiin ja se näkyisi vilkkaampana kulttuurielämänä myös pienemmillä paikkakunnilla. Konsertit, teatteriesitykset ja näyttelyt keräisivät yleisöä, ja luovien alojen tekijöillä olisi paremmat toimintaedellytykset. Vastuullisesti toteutetuissa kulttuuritapahtumissa elämyksellisyys ja ekologisuus yhdistyisivät. Paikalliset kuorot, bändit, sanataideryhmät ja harrastajateatterit, höntsäilyporukat, yhteispuutarhat, lukupiirit, järjestötoiminta kukoistaisivat. Yhä useammalla olisi paikka ja mahdollisuus aktiiviseen osallistumiseen. Metsäpolut ja lähiliikuntapaikat olisivat ahkerassa käytössä. Ulkoilualueet voisivat olla entistä tärkeämpiä hyvinvoinnin lähteitä.
Jakamiskulttuuri ja lainauspalvelut voisivat olla arkipäiväisiä, eikä näin ollen monia tavaroita tarvitsisi omistaa itse ainakaan kokonaan. Yhdistykset, kirjastot ja paikallisyhteisöt voisivat toimia muutoksen tukena ja vauhdittajana (ja toki myös julkinen rahoitus olisi tältä osin kunnossa!).
Muutos ei tietysti koskisi vain kulutusta, vaan myös ajankäyttöä. Kun pakolliset asiat kuten työ, uni ja arjen ylläpito miinustetaan pois, vuorokauteen jää yllättävän vähän vapaata aikaa. Teinpä näitä laskelmia muutama vuosi sitten ja hämmästyin. Juuri siksi kysymys ajankäytöstä on ratkaiseva. Kaikkea ei voi saada, eikä kaikkeen voi ehtiä (ja jos joku niin tämä tieto lisää tuskaa). Kun aika on rajallista, on väistämätöntä kysyä, mikä elämässä on todella olennaista.
Useat meistä tuumaavat, että merkityksellisintä elämässä on läheisten kanssa vietetty aika, terveys ja se, että saa tehdä itselle mielekkäitä asioita. Mutta käytämmekö aikamme oikeasti näihin asioihin? Jos pysähtyy hetkeksi pohtimaan omaa ajankäyttöään, voi huomata, kuinka paljon energiaa ja aikaa kuluu asioihin, jotka eivät lopulta tunnu kovin tärkeiltä.
Kun kuvittelen olevani vanha, en usko, että kuolinvuoteella muistelen verkkokauppaostoksia. Sen sijaan toivon, että muistani naurun, yhteiset hetket ystävien ja perheen kanssa, metsissä ja soilla samoilun, koiran tassujen tuoksun, luovan tekemisen tuottaman ilon, rohkeuteni tarttua niihin asioihin, jotka koin epäoikeudenmukaisina ja sen, että olin läsnä.
Merkityksellisyyshän syntyy lopulta yllättävänkin yksinkertaisista asioista: todellisesta yhteydestä toisiin ihmisiin, kokemuksesta että omalla toiminnalla on vaikutusta, ja mahdollisuudesta elää omien arvojen mukaisesti.
Entäpä työelämä? Jos aikaa pidettäisiin oikeasti arvokkaana resurssina, 80 % työaika ja muut joustavammat työjärjestelyt voisivat yleistyä nykyistä enemmän. Uraputken sijaan elämän eri vaiheita ja sisältöjä, kuten opiskelua, lasten tai ikääntyvien vanhempien hoivaa, luovaa työtä ja vapaaehtoistoimintaa voitaisiin arvostaa nykyistä enemmän. Ihmissuhteiden merkitys voisi kasvaa, ja yksinäisyys, joka on monissa vauraissakin yhteiskunnissa on merkittävä ongelma, voisi vähentyä.
Koulutuksen tavoitteetkin saattaisivat muuttua. Sen sijaan että koulutus nähtäisiin ennen kaikkea välineenä työmarkkinoille pääsyyn, ja kohti tehokasta työntekijyyttä, sen keskiöön voisivat noustakin kriittinen ajattelu, luovuus ja kyky osallistua yhteiskuntaan vastuullisesti.
Mikään muutos ei ole ongelmaton. Jos uusien tavaroiden ostamiseen perustuva talouskasvu hidastuisi kaiken yhteisöllisen liihottelun ja metsän tuoksusta ilonsa löytävien ihmisten määrän kasvamisen vuoksi, myös osa nykyisistä verotuloista saattaisi vähentyä, mikä tietysti saattaisi vaikuttaa julkisten palveluiden rahoitukseen. Toisaalta (vero)tuloja voisi virrata valtion kassaan ihan uusista lähteistä (ja toisaalta myös osa nykyisistä menoista saattaisi pienentyä kasvaneen hyvinvoinnin myötä). Yhteiskunnan rakenteita pitäisi suunnitelmallisesti uudistaa niin, että ihmisillä olisi todellinen mahdollisuus valita aikaa ja merkityksellisyyttä ilman taloudellista turvattomuutta. Muutos edellyttäisi poliittista rohkeutta ja laajaa yhteiskunnallista keskustelua siitä, mitä hyvinvointi todella tarkoittaa ja miten sitä tulisi tulevaisuudessa mitata.
Lopulta kyse on arvovalinnoista. Jos kollektiivinen tahtotilamme olisi hiljentää alati kiihtyvä tavaravirta ja suunnata toimintamme siihen, mikä lisää hyvinvointia ilman luonnonvarojen ylikulutusta, maailma voisi näyttää toisenlaiselta. Vähemmän tavaraa, enemmän merkityksellisiä kokemuksia. Vähemmän suorittamista, enemmän läsnäoloa. Vähemmän yksilökeskeisyyttä, enemmän yhteisöllisyyttä.
Muutos ei tarkoita sitä, että kaikesta kuluttamisesta pitäisi luopua. Mutta useimpien meistä (kaikilla päätöksenteon tasoilla yksilöstä isoihin organisaatioihin) olisi ehkä syytä vähentää sitä huomattavasti ja harkita hankintojaan tarkemmin.
Merkityksellinen elämä ei välttämättä vaadi kovin paljon tavaraa. Väitän, että se vaatii ennen kaikkea aikaa, läsnäoloa ja yhteyttä toisiin ihmisiin, kaikki asioita, joita eivät verkkokaupat toimita kotiovelle.
Oikeasti minulla lienee annettavana enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta näitä olisi syytä useammankin meistä pohdiskella, sillä planeettamme ei kestä tämän kaltaista kuluttamista ja krääsärallia, jota me länsimaalaiset harrastamme.
Juttuja aiheesta:
https://wwf.fi/earthhour/ideat/opi-lisaa-siita-miten-pikamuoti-kuormittaa-ymparistoa/
https://yle.fi/a/3-12576658
https://yle.fi/a/74-20174072
https://uusiouutiset.fi/globaali-tekstiiliteollisuus-on-vain-03-prosenttisesti-kiertotaloudellinen-tuoreen-selvityksen-mukaan-ala-voisi-kolminkertaistaa-kiertotalousasteensa-ja-samalla-puolittaa-ymparistovaikutuks/
Kuva: Pixabay
Juttuja aiheesta:
https://wwf.fi/earthhour/ideat/opi-lisaa-siita-miten-pikamuoti-kuormittaa-ymparistoa/
https://yle.fi/a/3-12576658
https://yle.fi/a/74-20174072
https://uusiouutiset.fi/globaali-tekstiiliteollisuus-on-vain-03-prosenttisesti-kiertotaloudellinen-tuoreen-selvityksen-mukaan-ala-voisi-kolminkertaistaa-kiertotalousasteensa-ja-samalla-puolittaa-ymparistovaikutuks/
Kommentit
Lähetä kommentti