Kun on kyse ulkoisista uhkakuvista, hallituksen päätöksenteko on nopeaa ja määrätietoista. Maanpuolustukseen, varautumiseen ja turvallisuuteen löytyy resursseja ja tahtoa.
Turvattomuus ei kuitenkaan synny pelkästään sodan uhasta tai geopoliittisista jännitteistä. Se syntyy myös arjen epävarmuudesta: riittävätkö rahat kuun loppuun, pääseekö hoitoon ajoissa, löytyykö työtä, onko koti turvallinen paikka. Turvallisuus ei siis ole vain rajavalvontaa ja puolustusbudjetteja vaan se on myös luottamusta siihen, että yhteiskunta kantaa silloin, kun yksilö ei jaksa yksin.
Monen suomalaisen arki on tällä hetkellä epävarmaa. Heille työttömyys ei ole vain numero tilastossa vaan jokapäiväistä todellisuutta, ja pitkät hoitojonot este avun saamiselle silloin kun sitä kipeästi tarvitaan. Elämän epävakaus heijastuu lapsiin ja nuoriin. Tämä ei ole jokin tulevaisuuden uhkakuva vaan nykytilanne.
Sote-järjestöihin kohdistuneet 140 miljoonan euron leikkaukset ovat heikentäneet monien toimijoiden mahdollisuuksia tehdä työtään. Lisäleikkaukset syventävät tilannetta entisestään. Rahoituksen kierrättäminen uusien avustushakujen kautta kasvattaa byrokratiaa ja vie resursseja pois olennaisimmasta.
Samaan aikaan kun järjestöiltä leikataan, tarve niiden tarjoamille palveluille kasvaa. Muun muassa sosiaaliturvaan kohdistuneet leikkaukset ovat lisänneet painetta juuri niihin toimijoihin, jotka paikkaavat julkisen sektorin aukkoja.
Järjestöt ovat olennainen osa suomalaista tukiverkkoa ja järjestöjen tekemä työ on monille korvaamatonta, erityisesti tässä ajassa, jossa työttömyys kasvaa, sosiaaliturvaa heikennetään ja yhä useampi lapsiperhe elää köyhyydessä. Kun rahoitusta leikataan toistuvasti suurilla summilla, tukiverkkoon voi syntyä ammottava aukko, joka näkyy konkreettisesti ihmisten arjessa. Moni kriittinenkin palvelu lakkaa olemasta.
Tämähän ei siis ole vain hallinnollinen tai taloudellinen kysymys. Kyse on erityisesti heistä, jotka ovat jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa.
On myös syytä kyseenalaistaa ajatus leikkauksista säästöinä. Lyhyellä aikavälillä ne voivat keventää budjettia, mutta pitkällä aikavälillä ne voivat lisätä kustannuksia. Kun esimerkiksi ennaltaehkäisevä työ vähenee ja ongelmat kasaantuvat, yhteiskunta maksaa lopulta enemmän sekä taloudellisesti että inhimillisesti.
Jos pystymme järjestämään resursseja ulkoisten uhkien varalle hyvinkin vikkelästi, miksi emme tee samaa sisäisten kriisien kohdalla?
Kuva: Victoria Natacha / Unspalsh
Turvattomuus ei kuitenkaan synny pelkästään sodan uhasta tai geopoliittisista jännitteistä. Se syntyy myös arjen epävarmuudesta: riittävätkö rahat kuun loppuun, pääseekö hoitoon ajoissa, löytyykö työtä, onko koti turvallinen paikka. Turvallisuus ei siis ole vain rajavalvontaa ja puolustusbudjetteja vaan se on myös luottamusta siihen, että yhteiskunta kantaa silloin, kun yksilö ei jaksa yksin.
Monen suomalaisen arki on tällä hetkellä epävarmaa. Heille työttömyys ei ole vain numero tilastossa vaan jokapäiväistä todellisuutta, ja pitkät hoitojonot este avun saamiselle silloin kun sitä kipeästi tarvitaan. Elämän epävakaus heijastuu lapsiin ja nuoriin. Tämä ei ole jokin tulevaisuuden uhkakuva vaan nykytilanne.
Sote-järjestöihin kohdistuneet 140 miljoonan euron leikkaukset ovat heikentäneet monien toimijoiden mahdollisuuksia tehdä työtään. Lisäleikkaukset syventävät tilannetta entisestään. Rahoituksen kierrättäminen uusien avustushakujen kautta kasvattaa byrokratiaa ja vie resursseja pois olennaisimmasta.
Samaan aikaan kun järjestöiltä leikataan, tarve niiden tarjoamille palveluille kasvaa. Muun muassa sosiaaliturvaan kohdistuneet leikkaukset ovat lisänneet painetta juuri niihin toimijoihin, jotka paikkaavat julkisen sektorin aukkoja.
Järjestöt ovat olennainen osa suomalaista tukiverkkoa ja järjestöjen tekemä työ on monille korvaamatonta, erityisesti tässä ajassa, jossa työttömyys kasvaa, sosiaaliturvaa heikennetään ja yhä useampi lapsiperhe elää köyhyydessä. Kun rahoitusta leikataan toistuvasti suurilla summilla, tukiverkkoon voi syntyä ammottava aukko, joka näkyy konkreettisesti ihmisten arjessa. Moni kriittinenkin palvelu lakkaa olemasta.
Tämähän ei siis ole vain hallinnollinen tai taloudellinen kysymys. Kyse on erityisesti heistä, jotka ovat jo valmiiksi haavoittuvassa asemassa.
On myös syytä kyseenalaistaa ajatus leikkauksista säästöinä. Lyhyellä aikavälillä ne voivat keventää budjettia, mutta pitkällä aikavälillä ne voivat lisätä kustannuksia. Kun esimerkiksi ennaltaehkäisevä työ vähenee ja ongelmat kasaantuvat, yhteiskunta maksaa lopulta enemmän sekä taloudellisesti että inhimillisesti.
Jos pystymme järjestämään resursseja ulkoisten uhkien varalle hyvinkin vikkelästi, miksi emme tee samaa sisäisten kriisien kohdalla?
Kuva: Victoria Natacha / Unspalsh
Kommentit
Lähetä kommentti