Olen taas viettänyt päiviä miettimällä, kuinka hyvinvointivaltiomme saataisiin raiteilleen siten, että emme tuhlaisi maapallon luonnonvaroja ja saastuttaisi aivan yltiöpäisen paljon. Kysymys on valtava, varsinkin kun en ole taloustieteilijä sen enempää kuin ympäristöasiantuntijakaan. Tovi sitten pyörittelin samaa aihetta ehkä hieman eri näkökulmista toisessa blogitekstissäni.
On helppoa huomata, kuinka syvälle ajatus talouskasvusta on juurtunut tavassamme ymmärtää maailmaa ja hyvinvointia. Lähes kaikki yhteiskunnallinen keskustelu tuntuu keskittyvän siihen, miten saamme talouden kasvamaan ja miten turvaamme kasvun edellytykset jatkossa. Talouskasvu on oletus, itseisarvo, lähes luonnonlaki ja ratkaisu kaikkeen. Ongelma on se, että maapalloa ei ole mitoitettu ihmisen luoman talousjärjestelmän mukaan.
Talouskasvu on pitkälti käytännössä tarkoittanut materiaalista, aineellista kuluttamista ja tuotantoa yhä kiihtyvämpään tahtiin, ja sitä myöten lisännyt luonnonvarojen käyttöä. Se on vaatinut yhä enemmän energiaa, enemmän maankäyttöä, ja aiheuttanut yhä enemmän päästöjä sekä jätettä. Elinympäristöt ovat köyhtyneet ja ilmastonmuutos edennyt.
On helppoa huomata, kuinka syvälle ajatus talouskasvusta on juurtunut tavassamme ymmärtää maailmaa ja hyvinvointia. Lähes kaikki yhteiskunnallinen keskustelu tuntuu keskittyvän siihen, miten saamme talouden kasvamaan ja miten turvaamme kasvun edellytykset jatkossa. Talouskasvu on oletus, itseisarvo, lähes luonnonlaki ja ratkaisu kaikkeen. Ongelma on se, että maapalloa ei ole mitoitettu ihmisen luoman talousjärjestelmän mukaan.
Talouskasvu on pitkälti käytännössä tarkoittanut materiaalista, aineellista kuluttamista ja tuotantoa yhä kiihtyvämpään tahtiin, ja sitä myöten lisännyt luonnonvarojen käyttöä. Se on vaatinut yhä enemmän energiaa, enemmän maankäyttöä, ja aiheuttanut yhä enemmän päästöjä sekä jätettä. Elinympäristöt ovat köyhtyneet ja ilmastonmuutos edennyt.
Tällä hetkellä tuotetaan pöyristyttävän paljon sellaista krääsää, joka ei ole millään muotoa kenellekään tarpeellista tai välttämätöntä. Eläinperäisiä tuotteita syödään yli suositusten, ja lentämällä piipahdetaan viikonloppureissuilla kuin se olisi jokaiselle suotu ihmisoikeus.
Nykyinen tapamme rakentaa hyvinvointia ei siis ole maailman kantokyvyn kannalta kestävällä pohjalla (eikä ns. hikipajoissa työskentelevien halpatyöläisten). Maapallolla kun on ekologisia rajoja, joiden ylittäminen horjuttaa luonnon tasapainoa ja heikentää sitä kautta myös ihmiskunnan hyvinvoinnin edellytyksiä. Epäreilun tilanteesta tekee myös se, että samaan aikaan kun osa ihmisistä elää yltäkylläisyydessä ja kuluttaa kuin huomista ei olisikaan, toisaalla kärsitään ylikuluttamisen seurauksista. Vaikka talouskasvu voi lisätä hyvinvointia, sekään ei automaattisesti paranna elämänlaatua.
Tulisiko tulevaisuudessa siis tähdätä talouden kasvattamiseen teknologiaa, kiertotaloutta, energiatehokkuutta, uusiutuvia energialähteitä käyttäen siten, että talouskasvu ei aiheuta ympäristöhaittoja nykyisessä mittakaavassa? Olisiko tämä oikea ratkaisu yhteiskunnassa, jossa hyvinvointivaltion ylläpitäminen, työpaikat ja julkiset palvelut ovat pitkälti sidoksissa talouskasvuun? Tapahtuisiko muutos kuitenkaan riittävän nopeasti ja riittävän laajasti vai olisiko vaarana, että esimerkiksi teknologinen kehitys vain siirtäisi ongelmia paikasta toiseen tai lykkäisi niitä tulevaisuuteen?
Vai olisiko parempi haastaa koko kasvun idea siten, ettei hyvinvointi perustuisi lainkaan jatkuvaan talouden kasvuun? Olisiko meidän mahdollista tulla toimeen reippaasti vähemmällä, jakamalla enemmän ja rakentamalla elämää, jossa merkityksellisyys ei synny materiaalisesta kuluttamisesta?
Toisaalta koko nykyinen järjestelmämme työelämästä sosiaaliturvaan on rakennettu kasvun varaan. Miten iso muutos vaadittaisiin, että tulevaisuudessa peruspalvelut, työpaikat, toimeentulo ja yhteiskunnan vakaus pystyttäisiin turvaamaan (ilman suurta velkataakkaa), vaikka enää ei tavoiteltaisi kasvua? Kokisivatko ihmiset muutoksen kohtuuttomana elintason laskuna, vaikka se pitkällä aikavälillä voisikin lisätä hyvinvointia? Kuinka radikaalista muutoksesta lopulta olisi kyse? On myös tarpeen huomioida, että monet sinänsä kestävät palvelut ja digitaalinen maailmakin kuluttavat energiaa ja resursseja, ettei päädytä ojasta allikkoon. (Esimerkiksi vesisyöppö tekoäly vaatii joka tapauksessa ratkaisuja pikaisesti.)
Tarvitsemme askelia vähintäänkin kohtuullisempaan talouteen ja yhteiskuntaan, jossa hyvä elämä ei perustu jatkuvaan ylikulutukseen. Luonnonvarat eivät ole ehtymättömiä, minkä vuoksi kiertotalous on keskeinen osa tulevaisuuden taloutta: materiaaleja käytetään uudelleen, korjataan ja kierrätetään mahdollisimman pitkään. Samalla voi syntyä uusia työpaikkoja ja liiketoimintaa, joka ei perustu neitseellisten luonnonvarojen jatkuvaan kuluttamiseen. Voimme toimia harkiten ja resurssiviisaasti ja samalla ajatella työelämääkin uusiksi (esimerkiksi työajan lyhentäminen). Energiatehokkuus ja paikallinen tuotanto puolestaan vähentävät riippuvuutta ulkopuolisista resursseista, kuten tuontiraaka-aineista, ja vahvistavat näin huoltovarmuutta sekä kriisinkestävyyttä.
Jatkossa yhteiskunta voisi ohjata aktiivisemmin ihmisiä käyttämään kestäviä palveluita ja vastuullisia tuotteita turhan tavaran haalimisen sijaan. Jatkossa voitaisiin tukea tavaroiden korjaamista, jotta kertakäyttökulttuurista päästäisiin eroon, sekä kasvispainotteisempaa ruokavaliota. Ihmisiä tulisi ohjata myös jakamisen kulttuurin ja siihen, ettei kaikkea tarvitse omistaa. Verotus, sääntely ja tukipolitiikka ohjaisivat kohti kestävämpiä valintoja, sosiaalisesti reilulla tavalla. Yritysvastuu olisi kunnianhimoisempaa ja konkreettisempaa kuin kaunopuheiset paperit, jotka on kirjoitettu vain muiden miellyttämisen vuoksi.
Mitään ei kuitenkaan tapahdu ilman syvempää muutosta ajattelussamme tai niin kauan kuin mittaamme onnistumista ensisijaisesti tai ainoastaan talouskasvun kautta, emmekä pysähdy harkitsemaan toimiamme.
Muutos ei voi olla vain luonnon hätätilaan heränneiden yksilöiden vastuulla, mutta on kohtuutonta odottaa, että ihmiset tekisivät ns. suurena massana kestäviä valintoja, jos järjestelmä ohjaa hyvinkin aggressiivisesti toiseen suuntaan. Tarvitsemme rakenteita ja poliittisia päätöksiä, jotka tekevät kestävästä arjesta halvempaa ja helpompaa: toimivaa joukkoliikennettä, kohtuuhintaisia palveluita ja kasviperäisiä elintarvikkeita, kannusteita korjaamiseen ja kierrätykseen, rajoja haitalliselle tuotannolle ja haitalliselle mainonnalle, tutkimusta, koulutusta ja viestintää. Ja ennen kaikkea oikeudenmukaisuutta sillä kustannukset eivät saa kaatua pienituloisten niskaan.
Emme voi jatkaa kuten ennen ja toivoa parasta. Jonkin on muututtava. Ehkä kyse ei lopulta ole siitä, mistä meidän täytyy luopua, vaan siitä, mitä haluamme säilyttää. Jos vastaus on “elinkelpoinen planeetta ja ihmisarvoinen elämä kaikille”, silloin on vaikea perustella nykyisen suunnan jatkamista. Meidän on suunnattava kohti aktiivista materiankulutuksen sekä energiankulutuksen vähentämistä, tavalla tai toisella.
Nykyinen tapamme rakentaa hyvinvointia ei siis ole maailman kantokyvyn kannalta kestävällä pohjalla (eikä ns. hikipajoissa työskentelevien halpatyöläisten). Maapallolla kun on ekologisia rajoja, joiden ylittäminen horjuttaa luonnon tasapainoa ja heikentää sitä kautta myös ihmiskunnan hyvinvoinnin edellytyksiä. Epäreilun tilanteesta tekee myös se, että samaan aikaan kun osa ihmisistä elää yltäkylläisyydessä ja kuluttaa kuin huomista ei olisikaan, toisaalla kärsitään ylikuluttamisen seurauksista. Vaikka talouskasvu voi lisätä hyvinvointia, sekään ei automaattisesti paranna elämänlaatua.
Tulisiko tulevaisuudessa siis tähdätä talouden kasvattamiseen teknologiaa, kiertotaloutta, energiatehokkuutta, uusiutuvia energialähteitä käyttäen siten, että talouskasvu ei aiheuta ympäristöhaittoja nykyisessä mittakaavassa? Olisiko tämä oikea ratkaisu yhteiskunnassa, jossa hyvinvointivaltion ylläpitäminen, työpaikat ja julkiset palvelut ovat pitkälti sidoksissa talouskasvuun? Tapahtuisiko muutos kuitenkaan riittävän nopeasti ja riittävän laajasti vai olisiko vaarana, että esimerkiksi teknologinen kehitys vain siirtäisi ongelmia paikasta toiseen tai lykkäisi niitä tulevaisuuteen?
Vai olisiko parempi haastaa koko kasvun idea siten, ettei hyvinvointi perustuisi lainkaan jatkuvaan talouden kasvuun? Olisiko meidän mahdollista tulla toimeen reippaasti vähemmällä, jakamalla enemmän ja rakentamalla elämää, jossa merkityksellisyys ei synny materiaalisesta kuluttamisesta?
Toisaalta koko nykyinen järjestelmämme työelämästä sosiaaliturvaan on rakennettu kasvun varaan. Miten iso muutos vaadittaisiin, että tulevaisuudessa peruspalvelut, työpaikat, toimeentulo ja yhteiskunnan vakaus pystyttäisiin turvaamaan (ilman suurta velkataakkaa), vaikka enää ei tavoiteltaisi kasvua? Kokisivatko ihmiset muutoksen kohtuuttomana elintason laskuna, vaikka se pitkällä aikavälillä voisikin lisätä hyvinvointia? Kuinka radikaalista muutoksesta lopulta olisi kyse? On myös tarpeen huomioida, että monet sinänsä kestävät palvelut ja digitaalinen maailmakin kuluttavat energiaa ja resursseja, ettei päädytä ojasta allikkoon. (Esimerkiksi vesisyöppö tekoäly vaatii joka tapauksessa ratkaisuja pikaisesti.)
Tarvitsemme askelia vähintäänkin kohtuullisempaan talouteen ja yhteiskuntaan, jossa hyvä elämä ei perustu jatkuvaan ylikulutukseen. Luonnonvarat eivät ole ehtymättömiä, minkä vuoksi kiertotalous on keskeinen osa tulevaisuuden taloutta: materiaaleja käytetään uudelleen, korjataan ja kierrätetään mahdollisimman pitkään. Samalla voi syntyä uusia työpaikkoja ja liiketoimintaa, joka ei perustu neitseellisten luonnonvarojen jatkuvaan kuluttamiseen. Voimme toimia harkiten ja resurssiviisaasti ja samalla ajatella työelämääkin uusiksi (esimerkiksi työajan lyhentäminen). Energiatehokkuus ja paikallinen tuotanto puolestaan vähentävät riippuvuutta ulkopuolisista resursseista, kuten tuontiraaka-aineista, ja vahvistavat näin huoltovarmuutta sekä kriisinkestävyyttä.
Jatkossa yhteiskunta voisi ohjata aktiivisemmin ihmisiä käyttämään kestäviä palveluita ja vastuullisia tuotteita turhan tavaran haalimisen sijaan. Jatkossa voitaisiin tukea tavaroiden korjaamista, jotta kertakäyttökulttuurista päästäisiin eroon, sekä kasvispainotteisempaa ruokavaliota. Ihmisiä tulisi ohjata myös jakamisen kulttuurin ja siihen, ettei kaikkea tarvitse omistaa. Verotus, sääntely ja tukipolitiikka ohjaisivat kohti kestävämpiä valintoja, sosiaalisesti reilulla tavalla. Yritysvastuu olisi kunnianhimoisempaa ja konkreettisempaa kuin kaunopuheiset paperit, jotka on kirjoitettu vain muiden miellyttämisen vuoksi.
Mitään ei kuitenkaan tapahdu ilman syvempää muutosta ajattelussamme tai niin kauan kuin mittaamme onnistumista ensisijaisesti tai ainoastaan talouskasvun kautta, emmekä pysähdy harkitsemaan toimiamme.
Muutos ei voi olla vain luonnon hätätilaan heränneiden yksilöiden vastuulla, mutta on kohtuutonta odottaa, että ihmiset tekisivät ns. suurena massana kestäviä valintoja, jos järjestelmä ohjaa hyvinkin aggressiivisesti toiseen suuntaan. Tarvitsemme rakenteita ja poliittisia päätöksiä, jotka tekevät kestävästä arjesta halvempaa ja helpompaa: toimivaa joukkoliikennettä, kohtuuhintaisia palveluita ja kasviperäisiä elintarvikkeita, kannusteita korjaamiseen ja kierrätykseen, rajoja haitalliselle tuotannolle ja haitalliselle mainonnalle, tutkimusta, koulutusta ja viestintää. Ja ennen kaikkea oikeudenmukaisuutta sillä kustannukset eivät saa kaatua pienituloisten niskaan.
Emme voi jatkaa kuten ennen ja toivoa parasta. Jonkin on muututtava. Ehkä kyse ei lopulta ole siitä, mistä meidän täytyy luopua, vaan siitä, mitä haluamme säilyttää. Jos vastaus on “elinkelpoinen planeetta ja ihmisarvoinen elämä kaikille”, silloin on vaikea perustella nykyisen suunnan jatkamista. Meidän on suunnattava kohti aktiivista materiankulutuksen sekä energiankulutuksen vähentämistä, tavalla tai toisella.
Kuva: Unsplash
Kommentit
Lähetä kommentti